Vertaisarviointi ei ole aina paras tapa jakaa tutkimusrahoitusta
Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) teki hiljattain päätöksen rahoittaa tuhat uutta väitöskirjatutkijaa, jotka suorittavat tohtorin tutkinnon kolmen vuoden määräaikaisessa työsuhteessa (https://okm.fi/-/yliopistoille-lisarahoitus-tuhannen-uuden-tohtorin-kouluttamiseen). Tällä ns. tohtorikoulutuspilotilla rahoitetaan yhteensä 255 miljoonalla 15 tutkimusalakohtaista tohtorikoulutuskonsortiota. Yliopistolaisena olen ilahtunut merkittävästi lisäpanostuksesta tutkimukseen ja koulutukseen, mutta hankkeessa on mielestäni kaksi merkittävää ongelmaa.
- Tohtorin tutkinnon merkitys vähenee, kun sen kriteereitä höllennetään. Akatemiaprofessori Anu Wartiovaara kuvaa osuvasti tohtorin tutkinnon inflaatiota Lääkärilehden kirjoituksessaan (https://www.laakarilehti.fi/mielipide/he-eivat-tieda-mita-tekevat/). Ainakin lääketieteessä suomalainen, poikkeuksellisen vaativa tutkinto on antanut erinomaisen pohjan menestyksekkäälle tutkijatohtorikaudelle, usein kansainvälisessä huippuyliopistossa. Onnistunut tutkijatohtorikausi taas luo edellytykset merkittävälle itsenäiselle tutkijanuralle. Pelkään Wartiovaaran tavoin lyhytnäköisen pikakoulutuksen rapauttavan tutkijakoulutuksen perusteita.
- Lääketieteen aloista syöpätutkimukseen (Doctoral Education Pilot in Precision Cancer Medicine) osoitettiin 152 tohtorinkoulutuspaikkaa ja immunologiseen tutkimukseen (National Doctoral Education Pilot based on Immune system) 81 paikkaa. En kiistä näiden alojen tärkeyttä tai tohtorikoulutusympäristöjen laatua, mutta tuskin 152. paikka syöpätutkimukseen on tärkeämpi lääketieteen kokonaisuuden kannalta kuin suunnata tämä resurssi esimerkiksi neurologian, psykiatrian, hoitotieteen, aineenvaihdunnan tai kliinisen lääketieteen tohtorikoulutukseen.
Olen vahva vertaisarvioinnin kannattaja. Julkisesti rahoitetuissa (lääketieteen) tehtävissä valinnat tulee perustua puolueettomaan vertaisarviointiin, samoin päätettäessä vapaasti haettavasta tutkimusrahoituksesta. Tiedepoliittisia päätöksiä taas ei pidä ulkoistaa kansainvälisille arvioijille. On Suomen asia päättää, mihin suuntaan maamme korkeakoulutusta ohjataan. Ainakin lääketieteen aloilla tohtorikoulusta tulee tukea laajasti eri aloilla. Tohtorikoulutuksen tulisi myös jakaantua harkitusti eri puolille Suomea, jotta riittävä lääketieteellinen osaaminen – jota vaaditaan toimivan palvelujärjestelmän ylläpitämiseksi - voidaan turvata koko maassa.